3.2. 2015
"En ole varmaan koskaan stressannut minkään esitelmän parissa näin paljon. Koko viikon olen yrittänyt toistella itselleni että pystyn siihen. Sitten romahdin.
Itkin hirvittävän paljon, itkin teekupillisen verran kyyneliä käsilleni.
En pystyisi siihen.
Laatikon pohjalta ei löytynyt sitä mitä etsin, joko se oli loppu tai vastaavasti kadonnut, en ihmettelisi, hukkaan niin useasti kaiken, tänään jopa itseni. Tutkin lopulta sen keltaisen kaapin jonka puoleen en ollut kajonnut sitten vuosiin. Löysin kassin joka oli repeytynyt sivusta. Se näytti minua ainakin kolme vuotta vanhemmalta. Kassin pohjalla oli pussi, epätoivon kyyneleet poskillani tarkastelin pussin sisältöä.
Särkynyt peili, pieni figuuri kissasta, harmaata hauraan näköistä villalankaa ja ruostunut neula.
Luulen että olen saanut itseni edes jotenkin kasaan.
Minä, olen kasassa liian hauraalla villalangalla.
Ai, ja se peili.. Se rikkinäinen. Viilsin sillä epähuomiossa itseäni.
Kasasin siis itseni sirpaloituneista minäkuvista, epätasaisen horjuvasta mielestä ja vaikka kuinka yritin parhaani, silti kadotin osan itsestäni,
Ei kukaan kestä kasassa vanhalla langalla, vai kestääkö?
Ehkä hetken."
Voin kertoa että pystyin siihen.
